Niin Suomen seurakuntia kuin tiedotusvälineitäkin on viime aikoina puhuttanut, mik­si ihmiset yhä lisääntyvässä määrin eroavat kirkosta. On kyselty, miksi tämän päivän kirkko ja seurakunta ei enää pysty tarjoamaan kansalaisille sitä hengellistä turvaa, jonka varaan aiemmin on voitu sekä koti että yhteiskunta rakentaa? Miksi kirkko on edennyt pidemmälle maallistumisen tiellä, minkä tavallinen kirkkouskovainen olisi ollut valmis hyväksymään?

Olisiko nyt siis aika pysähtyä ja vilkaista kompassiin, että suunta takaisin uskon peruskalliolle löytyi­si. Uusia jäseniä, varsinkin nuoria, kirkon piiriin tavoiteltaessa on isoilla rahoilla järjestetty näyttäviä spektaakkeleita, saatu kyllä kansa liikkeelle, mutta ketä nuo tilaisuudet todella ovat ravinneet. Mitä ne ovat antaneet heille, jotka paikalle tullessaan ovat odottaneet kohtaavansa levon ja rauhan, niin ulkoi­sen kuin sisäisenkin hyvänolon tunteen? Sehän se kirkon perimmäi­nen tehtävä ainakin minun nähdäk­seni on aina ollut; pyyteetön ihmisen rinnalla kulkeminen sekä arjessa että juhlassa. Suurilla eleillä ja puheilla yleensä on ontto kaikupohja. Niiden sanomasta ei juuri kukaan ota selvää. Kirkossa ja sen ti­laisuuksissa kaikkien tekojen ja sanojen on tultava suoraan sydämestä, ihmiseltä ihmiselle.

Parhaillaan Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä ollaan laatimassa uutta toimintastrategiaa. Kirkko ja Me-lehden 2/2006 artikkelissa yhtymän uusi hallintojohtaja puhuu siitä, että seurakuntien suurim­pana haasteena ovat nuoret ja aikuiset ja, että “globalisaatio, informaatio­ähky ja instituutioiden hor­juminen vaatii reagointia myös seurakunnissa”. Hyvin sanottu. Selväähän on, että tänä päivänä tuo “-äh­ky” juuri nuoria eniten rassaa. He kokevat olevansa ajan häviäjiä varsinkin, jos ovet niin opiskelupaik­koihin kuin työelämäänkin toinen toisensa perään heidän edestään sulkeutuvat. Siksi seurakuntayhtymän onkin pidettävä huolta siitä, että ainakin seurakuntien omat hengelliset ovet pysyvät auki niin, että toimintoja ei aleta liiaksi mukauttaa ajan henkeen sopiviksi. On viisaampaa odottaa ajan hengen mukautumista kirkon henkeen, sillä pysyvyyttä me ihmiset, myöskin nuoret, elämäämme tarvitsemme.

Kun kirkkovaltuustossa oltiin vuosille 2002-2006 lyömässä lukkoon strategiaa, olin minäkin kuviois­sa mukana. Tuolloin paperille kirjattiin paljon hyviä suunnitelmia. Mutta myös muiden valtuutettujen olisi pitänyt jo silloin aistia arkinen totuus. Olisi pitänyt havahtua sanojen helinään ja ymmärtää, että meneillään ei niinkään ollut seurakuntalaisten- kuin yhtymän hyvinvoinnin turvaavan pykälän siunaami­nen. Tärkeää tietysti sekin on, mutta ensikädessä kyse on aina meistä seurakuntalaisista ja meidän kir­kolle maksamistamme kymmenyksistä. Yhdentekevää ei esimerkiksi ole, missä suhteessa varoja käy­tetään rakennuksiin tai vanhusten ja lasten arkisten toimien tukemiseen.

Copyright © Hilkka Pulli

Sivuluetteloon

Netti-Klaara

Kirkon kupeella